Muutama vuosi sitten saavuin alkusyksyn vesisateessa muhkuraisen hiekkakentän laidalle. Kenttää ei oltu asianmukaisin välinein hoidettu enää aikoihin, mutta epäilemättä se oli vuosien varrella toiminut paikkana monille unohtumattomille sankariteoille. Maaliverkot heiluneet tärkeistä maaleista ja lähiseudut raikuneet ilon huudoista, kenttä varmaan myös kastunut pettymyksen kyyneleistä. Kalkilla vedetyt jalkapallokentän rajat näkyivät hädin tuskin, koska suurin osa kalkista oli jäänyt voikukkiin ja muihin rikkaruohoihin, tämä oli jo tiedossa kauden aikaisempien pelien perusteella, mutta ei latistanut mitenkään tunnelmaa. Kentälle kävellessä kuului jo kauas iloinen pelin melske, poikien ja valmentajien huudot.

Juniori-ikäisten jalkapallopoikien pelin alettua ja jatkuttua jo jonkin aikaa, ennestään täysin vieras mies kysyy, voisiko hän tulla hetkeksi sateenvarjoni alle. Tottakai, totean ja teen tulijalle tilaa. Vieras mies kannustaa voimakkaasti omiaan, huutaa toistuvasti ohjeita alun perin keltaisessa pelipaidassa pelaavalle pojalleen ja poikansa joukkueelle. Paitojen keltainen väri on saanut aika pian pelin alettua tehdä tilaa muille vetisen ja kuraisen kentän luomille taistelun väreille. Ihmettelen mielessäni, mahtaako joku ylipäätänsä kuulla yleisen metelin läpi hänen ohjeensa, ja jos kuulee niin ymmärretäänköhän niitä, ja minkäköhän verran niitä noudatetaan. Molempien joukkueiden valmentajat näyttävät myös kumpikin tahollaan antavan taktiikkatauluineen kiivaasti ohjeita pojille, varmasti vilpittömästi parhaansa yrittäen. Peli on edennyt lähes ensimmäisen puoliajan loppuun, kun pelissä tulee siinä määrin rauhallinen hetki, että sateenvarjoni jakava kaveri ehtii suoda minulle sen verran huomiota, että pikaisesti kysäisee:

-Miksi muuten olet täällä kentän laidalla, oletko kiinnostunut jalkapallosta?
-Toisinaan jonkin verran olen, saan vastatuksi, ennen kuin satunnaisen tuttavani huomio taas kiinnittyy kentälle ja hän jatkaa tiivistä huutamistaan.

En pääse selvyyteen, onko uuden tuttavani huutaminen enemmän toivomusten ääneen pukemista kuin varsinaista ohjeistamista. Samapa tuo, ajattelen. Seuraan itsekin peliä ja mietin ajatuksissani palautetta, jota voisin kotona pojalleni pelin jälkeen antaa. Toinen puoliaika alkaa ja jatkuu tasaisissa merkeissä. Seuraan tapahtumia kentällä, mutta vaivun kuitenkin ajoittain ajatuksiini. Seuraan kuitenkin sivusilmällä kumppaniani, joka elää pelin eri käänteissä mukana joka solullaan. Osansa hänen huuteluistaan saavat täysin sääntöjä tuntematon tuomari, väärin peluuttava oman pojan valmentaja, vastustajien jatkuvasti liian kovaa pelaava puolustus ja monet muut peliin osallistuvat tahot. Peli jatkuu kuitenkin tasaisena loppuminuuteille. Kaveri kysäisee minulta kiireensä keskellä:

-Onko sinulla lapsia?
-Kyllä on, vastaan.

Peli jatkuu taas kiivaana. Molemmat seuraamme tilanteita ja kaveri huutaa kentälle taukoamatta.

- Harrastavatko he jalkapalloa?
- Harrastavat toki. Tämä vihreiden jatkuvasti liian kovaa pelaava puolustaja numero 16 on minun poika.